Once upon a time

Hän juoksee. Paljaat jalat tömistelevät maahan ja oksat viiltävät niitä vähän, mutta hän ei voisi välittää vähempää. Hänen paras ystävänsä oli riekaleina leirinuotion vieressä; siinä samaisessa kohtaa missä tämä oli seissyt ennenkuin Anthony oli..... Ei. Drew ei halua ajatella sitä, hän oli nähnyt omiaan, hän uneksii ja kohta hän heräisi. Miksi tämä kaikki vain tuntuu sitten niin oikealta?

Siinä mun tän päivän inspiraatio. Mä yritin kirjottaa, mä ihan oikeesti yritin. Mut ei se aina oo niin helppoo; pitäis keksiä -ei, enemmänki tietää niitten hahmojen tunteet ja kuvailla niitä, antaa lukijalle maisema ja ilma, sellanen tunne et tää tapahtuu oikeesti. Eikä dialogikaan helppoa oo, ajatukset tai monologi varsinkaan. Sun pitää viedä tarinaa eteenpäin. Kaiken pitäis nivoutua lopussa yhteen; kokonaisuus on hölmö jos siinä on liikaa irtotavaraa. Yks punanen lanka johon kaikki muut langat kietoutuu. 

Okei, mulla on idea. Mulla on juoni. Mulla on hahmot. Kaikki muu löytyy -myös inspiraatio- paitsi kuvailu. Luin sen pätkän alusta loppuun. Alku menee hyvin... keskivaiheilta alkaa kuvailu ja kertominen vähenemään. Enemmän vaan puhetta. Se on se mitä haluisin välttää; turhauttavaa lukee se uudelleen ja uudelleen ja kirjottaa väleihin jotain. Se on jokatapauksessa välttämätöntä, oli sit kuvailua siellä tai ei. 

Ja lisäks mä oon jotenki ihastunu ton tarinan Drewiin. Mä kirjotin siitä liian ihanan. Mä teen sen JOKA kerta. Yks hahmo on mun unelmatyyppini. Melkein ainaki. Kaikissa on tietenkin omat virheensä; ei Drewkään oo täydellinen. Mut jos Drew olis oikee hahmo, kuolisin sen puolesta. Tyhmää? Ehkä. Mut en voi sille mitään. 

~moviez